Mä haluuuun.

Haluaisin myös asua Helsingin Kalliossa, olisi lautalattiat ja isot erkkeri-ikkunat ikkunat ja vanhat ovet ja lauatalattiat ja korkeat huoneet ja pieni vessa ja sisäänrakennetut kaapit ja joka paikassa tavaraa ja neliöitä vaikka sanotaan nyt esimerkiksi kaksikymmentä ja puoli ja se puoli olisi tärkeä ja merkittävä, vaikka kertoisinkin sen sillä tavalla vähän naurahtaen, kaksikymmentä ja puoli. Ikkunasta näkisi vastapäisen talon tupakkamummon ja kantakuppilassa tunnettaisiin nimeltä. Tai sitten haluaisin maalle, vanhan puutalon ja ison pihan, metsää ja peltoja (ei paljon, ihan vain näön vuoksi), talossa olisi takka ja kylmät lattiat, ikkunat joista vähän vetää. Vintti ja ruokakomero ja yläkerran makuukammarreissa vinokatto, johon iskee päänsä sen sataan kertaan ennen kuin oppii. Ja narisevat portaat ja leivinuunin lämmössä kehräävä kissa. Kyläkauppa jonne kesällä pyöräillään hiekkateitä, ylämäet on raskaita vaihteita ei ole ja tanko on liian leveä, hame nousee alamäissä korviin ja tuuli tuntuu viileältä, naurattaa. Illuusioni vapaudesta, sen hetken.


Harjoittelu loppui perjantaina, asukkaita tulee ikävä mutta on kiva palata kouluun ylihuomenna. Olen aina tykännyt käydä koulussa (nimenomaan noin, en niinkään opiskella), istua hiljaa tunnilla ja piirrellä marginaaleihin, tykkään jopa kalvosulkeisista, omasta koukeroisesta käsialastani joka yhden ruudun rivivälillä täyttää luentolehtisiä, lisää, lisää, lisää. Ehkä se tuo jotain merkitystä, näytön siitä että teen ja aikaansaan.