Harjoittelu alkoi, seuraavat kahdenksan viikkoa siellä sitten. Kurjuus, tylsyys, ahdistus. En ole oikein päässyt sisälle (kuvannollisesti siis, en toki ole kaikkia päiviä vain pihalla orpona pyörinyt:D), en osaa puhua kellekään enkä olla oma itseni, ohjaaja patistaa oma-aloitteisuuteen ja minä haluaisin vain rajattomasti tukea ja turvaa ja yhdessä tekemistä. Tänään tsemppaan, menen ja näytän ja olen niin pirteä ja sosiaalinen että kukaan ei enää ihmettele, kuka tuo nurkissa pyörivä yksinäinen nainen on, onko se asukas vai työntekijä.

Sää on mitä kaunein, käytiin jo aamulla koiraneidin kanssa rannassa kävelemässä. Samaisessa rannassa puhelimeni tippui veteen sunnuntaina, kun koitin onko vesi kylmää. Kyllähän se, lokakuussa... Sain sitten makustella veden kylmyyttä vähän enemmänkin, kun jouduin upottamaan käden melkein olkapäätä myöten veteen onkiakseni kännyn pohjasta.

Olen miettinyt hakisinko töitä. Vaikka jostain kaupasta.

Kotona on kivaa, puoliso mitä ihanin ja mieleni niin seesteinen ja harmoninen (tuota harjoittelustressiä lukuunottamatta) että pitkästytän itseänikin.

Yritän jatkossa kirjoittaa useammin, jättää jäljen olemassaolostani.